Jari Sillanpää on vuoden 1995 tangokuningas.
Jari Sillanpään esiintyminen Valo on meissä -joulukonsertissaan Laihian kirkossa jakoi mielipiteet, kuten arvata saattoi. Osa näki sen loukkauksena kirkon arvoja kohtaan, osa puolestaan muistutuksena kristinuskon ydinsanomasta: armosta. Molemmat ovat oikeassa – ja juuri siksi tästä pitäisi uskaltaa puhua rehellisesti.
Tanssiin.fi uutisoi tangokuninkaan keskustelua herättäneestä kirkkokonsertista vastikään: Jari Sillanpää villitsi kirkkokansan Laihian kohukonsertissa
Aloitetaan epämukavasta päästä.
Sillanpää ei ole vain ”kohuja kokenut artisti”. Hänet on tuomittu rikoksista, joihin liittyy huumeita ja sukupuolisiveyttä loukkaavaa materiaalia. Ne eivät ole pikku mokia, eivätkä ne katoa ajan myötä vain siksi, että lavalla lauletaan kauniisti tai että yleisö nousee seisomaan.
Monille – aivan perustellusti – ajatus tällaisen henkilön esiintymisestä kirkossa tuntuu väärältä. Kirkko ei ole mikä tahansa konserttisali. Se on paikka, jonka symbolinen merkitys on valtava.
On täysin ymmärrettävää, että osa ihmisistä kokee rajan ylittyneen.
Lue myös: Laihian kirkkoherra puolustaa Jari Sillanpäätä
Ihminen voi olla syyllinen, erehtynyt ja edelleen arvokas
Mutta sitten on toinen puoli, jota ei voi ohittaa.
Jos kirkko alkaa sulkea oviaan ihmisiltä heidän menneisyytensä perusteella, se lakkaa olemasta kirkko siinä merkityksessä, johon se itse viittaa. Kristinusko ei ole ansioluetteloiden läpikäyntiä. Se on kertomus ihmisistä, jotka ovat epäonnistuneet ja joille silti annetaan mahdollisuus nousta. Ajatus siitä, että ihminen määritellään loppuiäkseen pahimman tekonsa kautta, on enemmän sosiaalisen median kuin kirkon tai muiden tapahtumajärjestäjien logiikkaa.
Laihialla kirkko oli täynnä. Yleisö taputti seisaallaan. Se ei ollut vahinko, eikä se ollut provokaatio. Se oli merkki siitä, että suuri joukko suomalaisia ajattelee: ihminen voi olla yhtä aikaa syyllinen ja lahjakas, erehtynyt ja edelleen arvokas.
Silti Sillanpää ei ole täysin syytön tämän keskustelun kärjistymiseen. Hänen toistuva toteamuksensa siitä, ettei voi ”loppuelämäänsä pyytää anteeksi”, kuulostaa monien korvissa välinpitämättömyydeltä, vaikka tarkoitus olisi vain vetää raja itsesäälin ja vastuun väliin.
Lue myös: Häpeällinen seksirikossyyte romahduttaa Jari Sillanpään paluun – kirkot heittivät ulos
Katumus mitataan teoissa ja sanoissa
Anteeksipyynnön ei tarvitse olla jatkuvaa, mutta katumus ei myöskään ole kertaluonteinen lehdistötilaisuus. Se on asennetta, jota mitataan teoissa ja sanoissa, myös silloin kun mikrofoni ei ole kädessä.
Kysymys ei siis lopulta ole siitä, saako Jari Sillanpää laulaa kirkossa. Hän sai, ja konsertti onnistui. Kysymys on siitä, miten me suhtaudumme ihmisiin, jotka ovat rikkoneet lakia ja moraalia, ja mitä vaadimme heiltä ennen kuin olemme valmiita katsomaan eteenpäin.
Jos vastaus on ”ei koskaan mitään”, silloin emme usko muutokseen. Jos vastaus on ”ihan sama”, silloin emme usko vastuuseen.
Totuus on, kuten usein, epämukavasti siinä välissä.
Ja juuri tässä välitilassa Sillanpään tulevaisuus nyt lepää.
Sillanpäästä ei enää koskaan tule koko kansan suosikkia
On helppo todeta, että hänen uransa olisi pitänyt päättyä jo. Moni olisi vetäytynyt, kadonnut hiljaa taustalle, vaihtanut alaa tai lopettanut esiintymisen kokonaan. Sillanpää ei ole tehnyt niin. Hän on jatkanut laulamista sitkeästi, vaikka vastassa on ollut peruttuja keikkoja, kylmää selän kääntämistä, somevihaa ja jatkuvaa muistutusta menneistä teoista.
Jopa radiot kieltäytyvät Suomessa yhä soittamasta hänen musiikkiaan, kuten Tanssiin.fi on kertonut: IL: Jari Sillanpään musiikki on kielletty Suomen radioissa
Se vaatii poikkeuksellista sinnikkyyttä tai poikkeuksellista itsepäisyyttä, näkökulmasta riippuen.
Yhdelle se on merkki siitä, että musiikki on hänelle elinehto, tapa pysyä kiinni elämässä ja identiteetissä, joka rakentui laulamisen varaan jo vuosikymmeniä sitten. Toiselle se näyttäytyy piittaamattomuutena: miksi hän ei ymmärrä väistyä, miksi hän ei anna tilaa, miksi hän ei suostu olemaan hiljaa.
Totuus lienee taas jossain näiden välissä. Sillanpää tietää, ettei hänestä enää koskaan tule koko kansan jakamatonta suosikkia. Se aika on ohi. Mutta hän näyttää myös tietävän, että hänellä on yhä yleisö – tarpeeksi suuri, tarpeeksi uskollinen ja tarpeeksi valmis kuuntelemaan, vaikka kohu ei ole kadonnut mihinkään.
Ehkä hänen tulevaisuutensa ei olekaan sovinnon suurissa eleissä tai täydellisessä hyväksynnässä. Ehkä se on juuri tässä: pienemmissä saleissa, kirkkojen penkeissä, yleisössä, joka ei unohda mutta ei myöskään sulje korviaan.
Se ei ole helppo tie. Mutta se on tie, jonka Jari Sillanpää näyttää valinneen ja jolla hänen on kuljettava, hyväksynnän ja tuomion välisessä harmaassa tilassa.
Näkökulma-kolumnit ovat Tanssiin.fi:n asiantuntijatiimin mielipiteitä ajankohtaisista iskelmä- ja tanssimusiikkialan asioista, ihmisistä ja ilmiöistä.
Tanssiin.fi
Tanssiin.fi
Viaton heittäköön ensimmäisen kiven. Laulaja voi olla juoppo vaimonhakkaaja ja senkun keikkailee ja radiosoiton jatkuu. Tsemppiä,Jari! Olet Huippu!